Kivennavan kirkon suntio Mikko Pimiä (1849-1912)

Ihan vieressä synkän kalmiston
oli kartano vanhan suntion. 
Hänen poikansa kauniin lapsuuden
sai viettää keskellä hautojen.


Näin alkaa Ilmari Pimiän runo Vanha veistos kokoelmasta Viimeinen porras (1936). Runoilija Ilmari Pimiä oli nuorin Kivennavan kirkon suntio Mikko Pimiän ja hänen puolisonsa Anni Pimiän (o.s. Veijalainen) kahdestatoista lapsesta. 

Mikko Juhonpoika Pimiä, joka syntyi 1849 Kivennavalla, Karjalan kannaksella, oli esi-isäni, tarkemmin äitini äidin äidin isä. Hän oli vanhaa kannakselaista maakauppiassukua, jonka juuret olivat Kivennavan pitäjän Kotselän kylässä. Hänen isänsä oli maakauppias ja kestikievarin pitäjä. Kouluopetusta Mikko Pimiä ei saanut, vaan hankki oppinsa itse. 20-vuotiaana hän sai ajatuksen lähteä lähetyskouluun, mutta koulu oli siihen aikaan jo suljettu. Seurakunnan silloinen virkaatekevä kirkkoherra Björkqvist kehotti häntä menemään Jyväskylän seminaariin, minne hän sitten lähtikin. Valitettavasti Pimiä kuitenkin joutui keskeyttämään opintonsa jo kahden kuukauden kuluttua varojen puutteessa.


Mikko Pimiän muotokuvapiirros Terijoki-lehdessä 21.7.1909


Suntio Mikko Pimiä perheineen ennen kuopuksen, runoilija Ilmari Pimiän syntymää, 1890-luvulla.
Oikeassa reunassa seisoo isoisoäitini Olga. Keskellä takana seisovasta vanhimmasta pojasta,
Johannes Aleksanterista eli "Sasusta", tuli teologi ja Terijoen yhteiskoulun uskonnon lehtori.
Hän toimi myös joitakin vuosia isänsä sijaisena suntion virassa.

 

Uudenvuodenpäivänä vuonna 1870 kuoli Kivennavan kirkon vanha suntio ja koulumestari. Rahaa ansaitakseen Mikko Pimiä ryhtyi toimimaan Kivennavan kirkon väliaikaisena suntiona ja kiertokoulunopettajana. Vuonna 1872 julistettiin samainen virka haettavaksi ja hakijoita ilmaantui kaikkiaan 15. Kirkkoneuvosto päätti kannattaa Mikko Pimiän valitsemista virkaan, olihan hän pitäjän oma poika ja jo toiminut tehtävässä jonkin aikaa, vaikka olikin vasta 23-vuotias. Kirkkoherra Johannes Hertz ei hyväksynyt ehdotusta, vaan ehdotti erästä kokeneempaa hakijaa. Kirkkoherran kannasta riippumatta Mikko Pimiä kuitenkin valittiin virkaan, jossa hän toimi kaikkiaan yli 25 vuoden ajan. 

Vuonna 1884 Mikko Pimiä valittiin myös Kivennavan kuntakokouksen puheenjohtajaksi, ja tässä toimessa hän jatkoi kuolemaansa saakka. Monissa lautakunnissa ja johtokunnissa oli hänellä tärkeä tehtävänsä. Mikko Pimiä sai muun muassa osallistua Kivennavan edustajana  keisari Aleksanteri II:n patsaan paljastustilaisuuteen Helsingissä vuonna 1894. 

Paavo Kiuru kirjoittaa teoksessaan Kivennapa (1952): "Pimiä oli luonteeltaan hiljainen ja tyynen harkitseva, eikä hänen nähty useinkaan kiivastuvan tai ääntään korottavan. Kuntakokouksessa hänellä oli tapana kuunnella tarkoin ukkojen keskustelua leikkisä hymy huulillaan, kaikille tutuksi tullut sikaari suupielessä. Kun sitten aikansa oli kuunnellut, hän julisti keskustelun perusteella muodostamansa mielipiteen kokouksen päätökseksi, mihin miltei aina oltiin tyytyväisiä. Kuntakokouksen osanottajat oppivat luottamaan häneen ja pitämään hänen herttaisesta olemuksestaan." 


Anni Pimiä (o.s. Veijalainen) ja suntio Mikko Pimiä esikoispoikansa kanssa noin vuonna 1880.

Tulevan vaimonsa Mikko Pimiä kohtasi opettaessaan rippikoulutytöille lukemista ja laulua. Heidät vihittiin joulukuun 1. päivänä vuonna 1873. Suntion perhe asettui asumaan seurakunnan omistamaan taloon aivan kirkonmäen kupeeseen. Alkuvuosina heillä oli karjaa ja maanviljelyäkin harjoitettiin pappilalta vuokratulla palstalla. Ilmari Pimiä kuvaa kotiaan näin: "Lapsuudenkotini sijaitsi Kivennavan kirkonkylässä Hanskasuonmäen kupeessa niin lähellä Pyhälle Pietarille pyhitettyä temppelivanhusta, että sen varjo lankesi iltapäivisin kotitaloni ylle. Kirkkomaan laidassa kasvavien suurten puiden oksat miltei hipoivat kotini seinää. - - Miltei kotimme ikkunan alla, kirkkomaan portin vierustalla seisoi synkänmusta ruumislava, jolle arkut nostettiin sunnuntaiaamuisin vieri viereen ennen ruumiinsiunaustilaisuutta."


Kivennavan kirkko, joka tuhoutui talvisodan ensi päivinä


Kivennavan kirkon sisäkuva

Suntiona toimiessaan Mikko Pimiällä oli tapana pitää palkattuja apulaisia erilaisissa tehtävissä. Esimerkiksi hänen lapsistaan kaikki vanhimmat joutuivat vuorollaan kirkonkellojen soittajiksi. Juhannuksen alla, kun kirkkoa pestiin ja kuurattiin, Pimiän lapset istuskelivat kirkkomaan aidan ulkopuolella, niin sanotulla peräkaivolla ja kuumensivat suuressa kattilassa vettä pesijättärille, jotka helmat ylös käärittyinä kantoivat vettä kirkkoon. Lapset auttoivat myös juhannuskoivujen sijoittelussa kirkkoon. Jouluyönä oli noustava kolmelta kirkkoa lämmittämään. Kaminat ahdettiin täyteen koivuhalkoja. Kynttilät istutettiin puisiin alustoihinsa, asetettiin penkkiriveihin ja parvekkeiden reunamille. Kynttiläkruunu sytytettiin. Alttaripöytään kannettiin antiikkiset kynttilänjalat.

Pimiän suntiovuosien ajalle osuu myös Kivennavan kirkon kellotapulin palo vuonna 1901. Ilmari Pimiä kertoo siitä muistelmissaan: "Helteinen elokuun päivä 1901 muuttui äkkiä ukkoseksi. Sade roiskui ja salamat sinkoilivat. Äiti sulkeutui isoon vaatekaappiin, ja me nuoret ryömimme pöydän alle piiloon. Oli lypsyn aika ja Olga-sisareni valmistautui lähtemään navettaan. Mutta tuskin hän ehti ovea pidemmälle, kun Alakylän kaupoilta päin kuului huuto: Kellotapuli palaa! Juoksimme ulos. Liekit kiersivät jo tapulin vihreällä pellillä päällystettyä seinää, ja sakeat savupylväät kohosivat taivaalle kaartuen Vienolan suuntaan.  Ihmisiä juoksi kohti tapulia vesisangot kädessä. Pelättiin läheisen kirkonkin syttyvän. Miltei kirkon vieressä asuva ortodoksinen Kurnikovin perhe saapui paikalle ikoneineen ja asettui kirkon viereen kuin suojellakseen sitä pyhäinkuviensa ihmeitä tekevällä voimalla." 


Wiipuri-lehti kirjoitti kellotapulin palosta 30.8.1901

Navettaan lähtenyt Olga-sisar oli isoisoäitini, tuolloin iältään 17-vuotias. Kellotapuli tuhoutui kokonaan tulipalossa. Tapulin palossa tuhoutui myös ylösnousemusta esittänyt alttaritaulu. Sulaneista vaskikelloista jäi sotkuisia lankatukkoja muistuttaneita, homeenvihreitä kokkarepalloja. Niitä lapset keräsivät raunioista leikkikaluikseen. Uusi tapuli rakennettiin tulipalolta säästyneen kirkon yhteyteen. Se oli Kannaksen korkeimpia ja kellot siinä olivat niin suuria, että niitä soitettaessa oli käveltävä kuljettaen kellon kieltä laidasta laitaan.

Mikko Pimiä ei koskaan ehtinyt nähdä kuopustaan runoilijana. Suntio kuoli 62-vuotiaana, vuonna 1912, kaulasyöpään. Hän oli tuntenut jo vuoden päivät kipua kaulassaan ja viimein lähti hakemaan apua Helsingistä saakka, mutta liian myöhään. "Pienellä leikkauksella estettiin vain tukehtumisen vaara, vaan tuonen kaikkivaltaa ei voitu estää", kerrottiin Mikko Pimiän muistokirjoituksessa sanomalehti Karjalassa. Syöpä oli edennyt liian pitkälle. Mikko Pimiän kuollessa hänen nuorin poikansa oli 15-vuotias. 

Isä-suntiosta Ilmari Pimiälle jäi kuitenkin lämpimiä lapsuusmuistoja: "Isäni oli pitkä, ryhdikäs ja hauskannäköinen mies, joka piti musiikista ja lauleli mielellään. Hänellä oli ajan muodin mukainen tuuhea parta. Kun hän oli nauttinut hiukan alkoholia, hän muuttui kovin lapsirakkaaksi, istutti meitä pienimpiä polvellaan ja suukotteli. - - Lauantai-iltaisin kävin isän kanssa usein ongella. Ilta kului. Söimme äidin varaamia makoisia eväitä istuen äsken kaadetun tuoreen heinän päällä ladon seinustalla, ja toisinaan sattui, että huomasin isäukon nukahtaneen viereeni. Piippu valahti maahan kuorsaukseen auenneesta suusta."


Sukuaarre Kivennavan kirkosta


Liekö esi-isälläni jotain tekemistä ammatinvalintani kanssa, sillä olen aloittamassa syksyllä 2021 seurakunta- ja hautauspalvelualan ammattitutkinnon suorittamisen. Tarkoituksena olisi valmistua suntioksi puolentoista vuoden kuluttua. Kivennavan kirkonkelloja en pääse enää soittamaan, mutta muistona esi-isäni kirkosta riippuu seinälläni todellinen sukuaarre: kirkon virsitaulusta peräisin oleva numero seitsemän, jonka isovanhempani pelastivat talvisodan jälkeen palaneen kirkon raunioista. 

Onnenlukuna sitä pidän.


Lähteet

Kiuru, Paavo: Kivennapa (1952)

Kivennapa, kirkonkylä - kotikontumme (2003)

Kunnallisia toimimiehiä, Terijoki-lehti  (21.7.1909)

Mikko Pimiän muistokirjoitus, sanomalehti Karjala (8.3.1912)

Pimiä, Ilmari: Jäivät seudut rakkahimmat (1980)

Pimiä, Ilmari: Viimeinen porras (1936)

Kommentit