Epätavallisia havaintoja Karjalasta

Uusi vuosi on täällä ja se onkin hyvä syy aloittaa vähän erilaisella postauksella. Luovutetusta Karjalasta kerrotaan monia tarinoita, tosia ja satuja. 

Lukijan oman pohdinnan varaan jää, kumpia seuraavat neljä tarinaa edustavat. Löysin kertomukset sattumalta Tapani Kuninkaan vuonna 1970 julkaisemasta kirjasta Ufoja Suomen taivaalla. Kuningas on kerännyt aineistonsa kirjaan mm. Suomalaisen kirjallisuuden seuran kansanrunousarkistolta.


Säkkijärvi, Rakkolan kylä, vuonna 1919

Epätavallinen havainto, jolla oli kaksi silminnäkijää.

Nimettömän silminnäkijän kertomaa: 

"Me hiihtelimme yhdessä iltojemme iloksi samaa latua, ympäri ison metsäreunaisen niityn. 

Anni sanoo: "Näetkö tuon valon tuolla metsän takana? Siellä on meillä heinälato täynnä heiniä ja nyt se palaa!"

Minä sanoin: "Älä hätäile, ei tuo tulipaloa ole, se on vaaleampi valo."

Anni sanoi: "Minä en raaski herättää unesta vanhempiani, kun kello on jo puoli kaksitoista yöllä, ja koko kylän väki nukkuu tähän aikaan."

Valoilmiö nousi metsän takaa. Se hulmahteli kapeaa valoa. Se pyöri hitaasti. Se aaltomaisesti yleni ja aleni. Se oli lautasen muotoinen. Me kaksi kahdenkymmenen ikäistä neitosta mykistyimme ja tuijotimme lähenevää valolautasta. Nyt se oli päämme päällä, mutta me vain katselimme ääneti. Se lautanen läheni meitä alaspäin ja oli - noin suuri, pyörivä - ja taas lainehti ylöspäin. Se jätti meidät vastakkaiseen suuntaan. Ääneti katselimme sen pehmeää menoa vastakkaiseen suuntaan, metsän taakse. Sukset narahtelivat, kun me rinnan hiihtelimme kotiin päin.

Anni sanoi: "Nyt me näimme kummituksen?"

Minä sanoin: "Ei kummituksia ole olemassa."

Anni sanoi: "No, mikä se oli?"

Lähestyimme Annin kotia. Anni sanoi: "Lupaatko, ettet sano sanaakaan tästä valosta kenellekään? Täällä ihmiset sanovat, että höperöjä nuo tytöt, kun sellaista kertovat."

Molemmin puolin lupasimme, että emme kerro kenellekään, mitä näimme aukealla niityllä hiihtäessämme yöllä. Tämä lupaus piti yli 50 vuotta."




Kanneljärvi, Hussinmäki, 1920-luvun puoliväli

Järvimaisema Kanneljärveltä. Museovirasto: Historian kuvakokoelma, Karjalan Liiton kokoelma.

Vanhaemäntä Ida Määttänen kertoo:

"Oli vuosi 1924 tai 1925. Istuin eräänä syysiltana keittiön leivinuunin vieressä kehräten rukilla. Katsahdin kelloon, se näytti kymmentä. Oli aika mennä nukkumaan. Menin ikkunan luo. Ikkunasta näin - noin kaksi kolme metriä seinästä - kirkasta ruostumatonta terästä muistuttavan esineen. Hämmästelin sitä,  meteoriitiksi sen ristin ja ajattelin, että kuinka se sentään sattui noinkin seinän viereen, ettei pudonnut katosta sisälle."

Määttänen kuvailee esineen kokoa ja muotoa. Se oli noin 80 senttimetriä pitkä ja pyrstöpuolelta 50 cm leveä. Se muistutti ammusta tai kalaa, jolla on pyöreähkö pää. Keskellä oli pyöreä osa, joka suiposti leveni kuin kalan pyrstö. Kolme evää oli näkyvissä. Näin paljon Määttänen ehti nähdä, vaikka esine koko ajan hieman kuin tutisi.

"Sitten se lähti hiljaa liitäen ja kohosi samalla korkeammalle. Etuosaan ilmestyi siipien tapaiset. Pyrstö himmentyi. Noin 50:n metrin päässä se oli noin kymmenen metriä korkealla. Kovin hätäännyin, kun luulin sen murskautuvan vanhojen koivujen tukeviin oksiin. Vaan eipä niin käynyt. Hieman valoisampaa - ja sinne katosi."

"Oli siinä ihmettelemistä, että mikä tämä nähty esine oli. Eihän meteoriitti ole näin taitavasti tehty. Eikä lentäviä lautasia vielä kukaan nähnyt ollut. Ei ollut radiotakaan mailla halmeilla. - - - Syksyinen läpinäkymätön pimeys. Hohtavan kirkas esine ikkunan alla. Miksi sitä minulle näytettiin?"


Viipuri, Pantsarlahti, 1920-luku

Helsinkiläinen Erkki Keinänen kertoo epätavallisista havainnoistaan vuosien 1926 ja 1929 välillä Viipurissa.

"Asuin siihen aikaan Viipurin itäisten vallinrinteiden juurella, Pellervonkadun yläpäässä, mistä minulla oli tapana käydä kesäisin uimassa Pantsarlahdessa ja kuljin sitä leveää kumpuilevaa maantietä, joka kulki itäisten vallinrinteiden länsipuolella aina melkein Pantsarlahden rantaan asti. Eräänä kauniina kesäpäivänä olin taas menossa uimaan. Kuljin tapani mukaan vallinrinteen juurta ja katselin siinä kulkiessani ympärilleni. Kaikki oli autiota, hiljaista ja rauhallista. Lähestyin vallinrinteiden loppupäätä, kun havaitsin ihan eteeni lennähtävän kirkkaan tulipallon, joka vähän aikaa liekehdittyään sammui. 

Pelästyin hieman. Meteoriko? Vilkaisin taivaalle, mutta en nähnyt siellä mitään. Taivas loisti sinisen aurinkoisena ilman pienintäkään pilvenhattaraa. Katsoin sitten oikealle puolelleni, missä tien reuna putosi pari kolme metriä leveään syvänteeseen. En huomannut oikealla puolella mitään epäilyttävää, joten käänsin katseeni vasemmalle, vallinrinteille, ja siellä ylhäällä, vallinharjanteella, näin merkillisen näyn. Pitkin vallin harjaa liukui hitaasti pitkulaiselta näyttävä esine. Se hohti hyvin valkoisena ja kimaltelikin aivan kuin se olisi ollut yltä päältä huurteessa. Äkkiä se sitten alkoi pyöriä. Keinahteli hetken kuin se olisi ollut kaatumaisillaan oleva hyrrä ja ampaisi sitten ilmaan lentäen suoraan yläpuolelleni."

Keinänen jatkaa kertomustaan ja toteaa esineen olevan täysin pyöreä kuin lautanen. Hän kertoo, että tämän jälkeen ylhäällä välähti jotakin ja melkein samassa putosi toinen tulipallo aivan katsojan jalkoihin. Se sammui samalla hetkellä kun kosketti maan pintaa. Keinänen pelästyi ja lähti juoksemaan uimarantaan päin. Kun hän katsoi uudelleen taivaalle eikä nähnyt siellä enää mitään, hän rauhoittui ja meni uimaan. Palattuaan uimarannalta Keinänen päätti lähteä etsimään tulipallojen jälkiä. Hän löysikin molemmat kivet, joista toisen hän kokeeksi paiskasi vallihaudan pohjalle. Mitään erikoista ei tapahtunut. Toisen hän otti mukaansa kotiin ja näytti sitä äidilleen. Se oli tummanvihreä, hyvin painava, rosopintainen ja epäsymmetrinen. Äiti käski kiireesti heittää kiven pois. 

Seuraavana kesänä Keinänen oli silminnäkijänä toiselle vastaavalle ilmiölle samassa paikassa. Uimarannalla hän näki lumivalkoisen lentävän lautasen liukuvan suoraan ylitseen, hyvin korkealla kiitäen yli Pantsarlahden. 

"Ja sitten se tapahtui! Kuului valtaisa jyrähdys, joka kantautui yli koko Viipurin kaupungin, ja samalla näin, miten suoraan uimalaitoksen vastapäätä ollut kaupungin sotilaallinen asevarikko lensi kuin valtaisa tulivuorenpurkaus korkealle ilmaan. Pantsarlahden uimalaitos suljettiin heti. Yleisö sai miltei puolipukeissaan, vaatteet osaksi käsivarsilla roikkuen, kiirehtiä pois uimalaitokselta, koska pelättiin, räjähdysten yltävän uimahuoneelle asti. Onneksi vain yksi asevarikkoparakki lensi ilmaan muiden parakkien säilyessä ja ihmishengiltä vältyttiin."


Lumivaara, vuonna 1938


Laatokan saaristoa Lumivaarassa 1920- tai 1930-luvulla. Museovirasto: Historian kuvakokoelma, Karjalan Liiton kokoelma.


Tämän tarinan kertojana on kotkalainen Elina Ahokas.

"Oli vuosi 1938 talvella, helmi-maaliskuun vaihteessa. --- Olga Ahokas (o.s. Välimäki) oli naapurissa iltaa viettämässä. Matkaa näiden talojen välillä oli noin puoli kilometriä. Kun hän sieltä myöhään palasi kotiin, niin taivaalla loisti kirkas valo; aivan soikean muotoinen, tai niin kuin Olga Ahokas sanoi 'venytetty ympyrä'. Mutta toinen seikka joka pelästytti tätä Etelä-Pohjanmaalla syntynyttä reipasta naista, oli tämä: tie jota hän kulki oli kaita polku, ei hevostie eikä aurattu. Hänen päällään olevan talvitakin helma laahasi lunta. Sitten se tarttui kiinni lumeen. Hän katsoi sivulleen ja näki, että siinä takin helman päällä oli ihmistä muistuttava olio, jolla oli kypärää muistuttava päähine päässä sekä ikään kuin 'turkisvaatteet' kuten näkijä sanoi. Päästyään kotiportille hänen olonsa keventyi. Kuului hyrräävää ääntä ja tuulen suhinaa, ja helmoilla kulkija oli poissa. Valoilmiö kirkastui ja hetken perästä se alkoi vinhaa vauhtia kulkea Laatokan suuntaan."



Kursivoidut kohdat ovat suoria lainauksia kirjasta Ufoja Suomen taivaalla (Tapani Kuningas, 1970).

Kommentit