Muratan Eemelin murrepakinat

Kivennavan Vehmaisten kylässä, aivan Venäjän rajalla, kasvoi 1900-luvun alussa sisarusparvi Häyrysiä, metsänvartija Heikki Häyrysen ja hänen vaimonsa Marian, lapset. Yksi heistä oli isoisäni Ilmari (s. 1905), josta tuli kansakoulunopettaja ja myöhemmin kansakoulutarkastaja. Yksi tyttäristä oli nimeltään Lyydia Häyrynen (s. 1900). Hän tuli vanhemmiten tunnetuksi karjalaisena pakinoitsijana, joka kirjoitti Kivennavan murteella.

Lyydia Häyrynen julkaisi kaksi kirjaa, joista ensimmäisen nimimerkillä Muratan Eemeli, ja toisen jo omalla nimellään. Ensimmäisen kirjan nimi oli Karjalan kunnailta  Muratan Eemelin murrepakinoita. Sen toimitti kirjaksi Lahja Oksanen ja Entiset kivennapalaiset ry vuonna 1976. Toisen osan nimi oli Karjalan kunnailta II  Mutkala kylä ellää iellee.


Sisarukset Kivennavan Vehmaisista. Vasemmalla Lydia Häyrynen (s. 1900),
oikealla Tyyne Häyrynen (s. 1902) ja keskellä isoisäni Ilmari Häyrynen (s. 1905).
Sisaruksia oli vielä neljä lisää.

Lyydia Häyrynen eli Lyyti-täti, kuten me hänen veljensä lapsenlapset hänet tunsimme, eli pitkän elämän aina 91-vuotiaaksi asti. Minäkin ehdin hänet lapsena tavata. Omakohtaisia muistoja Lyytistä minulle ei kuitenkaan jäänyt. Kaikesta päätellen hänen on täytynyt olla huumorintajuinen ja elämään positiivisesti suhtautuva ihminen, kuten isoisänikin oli. Muratan Eemelin pakinoista huokuu lämmin ja ymmärtävä suhtautuminen elämään sen kaikkine vaikeuksineenkin. Paljonhan puhutaan, että tämä elämänmyönteisyys on juuri karjalaisille tyypillinen luonteenpiirre.

Nimimerkki Muratan Eemelin murrepakinoita (1976)

Lyydia Häyrynen: Karjalan kunnailta II - Mutkala kylä ellää iellee

Muratan Eemelin pakinoitten murre on Karjalan kannaksen keskiosan pitäjien kansankieltä. Kirjoissa "paahkuroidaan" eli tarinoidaan kuvitteellisista Mutkalan ja Sampsalan kylistä ja niiden asukkaista, joilla on kuitenkin todellisuuteen pohjautuvat vastineensa Kivennavalla. Kylien on arveltu sijaitsevan lähellä Kivennavan etelärajaa, koska asukkailla oli luontevat yhteydet sekä Terijoelle, Inkerinmaalle että Pietariin. Tekeepä toisessa osassa kotiinpaluun jopa eräs Siperiaan karkoitettu "naiseläjä".

"– A, tääl osataa viel nauraa, kuulu sillo ään ove suust.  Minen oo naurant ennää vuosii. 
Kaik pyörähtiit katsomaa tulijaa, laihaa kalpijaa nais'eläjää. 
– Ei taijeta ennää tuntee, ko mie oon näi hupaseks mänt  entine naapur. 
 Herra siunatkoo, kiljas Kaisa. - Et sunkanaa sie oo Tahvolais Junun Antka! Siperiast...? 
– Uon, uon, mie uon Antka ja uon etsint teitä ja halavoint nähhä. Eile uamul sain kuulla yhtelt naiselt, et työ elättä tiäl. Tokha minnuu ei yks puu kahist näht, ko mie läksin laamistaimaa nii, etten tahtont henkejäin tavata. 
– Mihis Junu jäi? Kysyi Kaisa. 
Antka tyrskäht itkemää ja ryöpsäht Kaisan kaulaa: 
– Siperian mullas lepää Juntka. Voi rakkaat naapurit, koha työ tietäsittä, mitä mie raiska uon suant kärsii. Kaks poikajain... lienöötiks elos vai kuolleet, en tiijä... yhten yön tulliit ja veivät pojat... mittää tietoo ei uo suatu... Jumala heinkii leposijan tietää. 
Naiset rupesiit rauhottelemaa ja taputtelemaa Antkaa ja Ester alko vahhailla kohvii ja ruokaa pöytää." 
Lyydia Häyrynen: Karjalan kunnailta II, Mutkala kylä ellää iellee 

Vaikka tiesin Lyyti-tädin pakinoitten olemassaolosta, niin vuosikausiin en ollut avannut niitä tutkiakseni tarkemmin. Ehkä ajatus murteella kirjoitetusta tekstistä arvelutti kokematonta. Onhan se vaativaa luettavaa sellaiselle, joka ei ole siihen tottunut. Vähitellen tekstin poljentoon kuitenkin mukautui ja sanojen ymmärtäminen helpottui.

Kirjan lopussa oleva murresanasto osoittautui varsin hyödylliseksi oudoimpien sanojen osalta. Joitakin sanoja murteeseen on omaksuttu venäjän kielestä. Ymmärrettävästi Kivennavan murteessa, lähellä entistä valtakunnanrajaa, venäjän kieli nousi puheeseen enemmän kuin lännempänä Karjalan kannaksella.

Kotikielen seuran aikakauslehti Virittäjä nro 8 vuodelta 1917 kertoo: "Kivennapa kuului ennen Siestarjoen kivääritehtaan alueeseen, joten siellä oli lukuisa venäläinen virkailijajoukko, ja mikä ehkä tärkeintä juuri venäläisten lainasanojen syntymiselle: sen metsiä vartioitsivat kasakat asuen talonpoikien luona. He olivat tietysti kansan kanssa vuorovaikutuksessa; ja voimme pitää varmana, että useat venäläiset lainasanat talouskalujen ja erikoisesti hevosenhoidon alalta ovat juuri heidän vaikutustaan."

Muratan Eemelin murrepakinoista avautui lopulta todella viehättävä ja eläväinen kivennapalainen maailma ajalta ennen sotia. Elämä pyöri totuttua rataansa, ihmisiä kuoli ja uusia syntyi, mutta niin oli aina ollut:

"Eikä Alina olt ainuva, kuka kaihos Päre Pekkoo ja Kaisa-mummoo pitkä aikaa. Tyhjä sänky tuvas muistutti ain, et siint ol jokkuu pois. Monta kertaa juoksiit lapset tuppaa haastamaa äijäl tahe mummol joittai hirmuse tärkijää asjaa, enneko muistiit, et eihä heil ennää näitä oltkaa. 
Se on näät nii, et omil vanhemmil ei oo konsaa aikaa kuunnella lapsihee "tärkeitä" asjoi, aikuisiin piti olla aina mänös työst työhö. A, äijil ja mummoloil ol aikaa lapsil. Heilt ne tul kuultuu satukertomukset ja heilt tul saatuu taivastie opetukset. Se olkii niiko heijä tehtävääse vunukkojaan hoitaa ja sitä osviittaa vunukat puolestaa heilt uotteliitkii. 
A, sit ko tällane ihmine lähtöö pois, tuntuu nii orvolt, niiko et eisikää tietäs, mite sitä taivastietäkää nyt kulkoo. Enne ko sit opit, et "ei issää ijäks, emmoo elinajaks" ja et itseen pittää tietää, mitä tekköö ja mitä tekemättä jättää. Sit vast ymmärtää senkii, et miehä täs nyt oonkii se, kennest nuoremmat katsoot osviittaa. Tään ko oppii, ni sillon alkaa ikkää ko seletä koko elämä tarkoitus, se, mitä varte myö tänne synnytää, aikaan eletää ja sit kuollaa pois." 
Tällasii ajattelliit Mutkala kyläs ne, kel ol äly lahja annettu. Kylä tainai työhö ja päivä kiers pitempii ja pitempii kaarijaan kevättä kohe."
Lyydia Häyrynen: Karjalan kunnailta II, Mutkala kylä ellää iellee

Edellisessä katkelmassa minulle oli ennestään outo sana tainai, "kylä tainai työhö". Kirjan lopussa olevasta sanastosta selvisi, että se tarkoitti "asettui, paneutui". Vunukka saattaa olla monelle tutumpi sana. Vunukoiksi kutsuttiin lapsenlapsia. Se on yksi esimerkki sanoista, jotka tulevat selkeästi venäjän kielestä: Vnuk on lapsenlapsi (poika) ja vnutska lapsenlapsi (tyttö).

Metsänvartijan leski Maria Häyrynen (o.s. Inkinen) tyttärensä Lyydia Häyrysen kanssa Kivennavalla vuonna 1943.
Lyyti-tädin sylissä on Maria-mummon vunukka, äitini.

Kun lopulta suljin Muratan Eemelin pakinat, minulle jäi lämmin ja lohdullinen olo. Ehkä tämä leppoisan idyllinen Mutkalan kylä, josta Lyyti-täti kirjoittaa, onkin vielä olemassa? Sanoohan kirjan nimikin jo sen: "Mutkala kylä ellää iellee".

Niinpä niin. Toisen osan esipuheessa Lyydia Häyrynen kirjoittaa:

"Monet on kyselleet, et mis tää kylä oikee sit ol. Sielhä se ol korkeel määel päivä kämmenel, mis ei silmäis kallioo päksähtänt, vaik ois kiertänt koko Kannaksen. Siel mis kesät olliit kessii ja talvet talvii ja ihmiset ihmisii. 
A, mis se nyt on? Jäiks se sinne raja taa? 
Ei jäänt! Sen kylän kujasil ei kasva närreitä eikä varikset tie pesijään raunioihe. Se kylä ellää meis ja myö eletää siin. Sen kylän murre ellää mein kielel ja myö katsellaa maailmaa Juoslais sinisil, Junalaisii harmail tai Tepalaisii ruskeil silmil. Ja ko myö katsellaa ommii käsijään, ni myö nähhää niis Kaisa-mummon työn koukistamat tahe Päre-Pekon puukonarpiset sormet. Ja sillo myö muistetaa, mite ne kääet on mein iest työtä tehneet ja mein iest rukkoilemmaa ristityt. Sillo myö tunnetaa, mite turvallista mein on ellää, ko meil on sellane kylä perintön. Ja myö tiijetää, et mein pittää sitä perintöö vaalii ja omil lapsil ja vunukoil puolestaa perinnöks jättää."


Lyydia Häyrynen oli pakinoitsija "Muratan Eemeli".

Kommentit