Muistoesineet tuovat luovutetun Karjalan lähelle

Ilahduin, kun Karjalan Liiton historiablogissa etsitään esiteltäväksi karjalaisia muistoesineitä. Olen jo pitkään miettinyt, että evakot ja heidän lapsensa pitävät varmasti hallussaan monenlaisia Karjalasta kertovia esineitä, joiden olisi aika päästä esille.

Ei ainoastaan valokuvia ja kirjeitä, vaan myös käytännöllisiä esineitä, jotka on otettu mukaan Karjalasta lähtiessä. Ja myös esineitä, jotka on tuotu Karjalaan tehdyiltä juurimatkoilta.

Saattaa tietenkin olla, ettei mitään ole säilynyt. Silloin ne esineet, jotka ovat kulkeneet tuon raskaan matkan mukana ja säilyneet tähän päivään saakka, tulevat erityiseen arvoon. Ne tuovat menetetyn Karjalan konkreettiseksi ja käsin kosketeltavaksi, lähelle meitä.

Sen lisäksi, että minulla on valokuvia, kirjeitä ja asiapapereita menetetystä Karjalasta, niin Karjala näkyy myös kotini sisustuksessa monien esineiden kautta.


Työhuoneeni seinällä on kehystetty Kivennavan kartta. Muistan vielä, kun se sama kartta oli isovanhempieni seinällä 1980-luvulla. Ehkä sitä tuli silloin lapsena katseltua.

Kartan vieressä roikkuu arvokas muisto: talvisodan jälkeen Kivennavan Pyhän Pietarin kirkon raunioista poimittu virsitaulun numero 7. Metallisen numeron pinta on palanut rosoiseksi, kun tuli pyyhkäisi kirkon ylitse heti talvisodan alkupäivinä. Isoisäni sen on kai talteen poiminut. Numero riippui myös isovanhempieni seinällä, kun olin lapsi.



Seitsemän on tunnetusti onnenluku. Olen monesti miettinyt, onko jossain, jollakulla entisellä kivennapalaisella, tallessa muita virsitaulun numeroita? Kenties niitä on säilynyt enemmänkin.

Äitini vanhan piirongin laatikosta löytyi pari vuotta sitten kartonkiaski, jonka sisällä on pieni, vaalea kivi. Askin päälle on kirjoitettu isoäitini käsialalla:"Emmi Mikkolainen toi tämän kiven Kivennavalta v. 1975". Askiin oli ilmeisesti isoäitini laittanut ristiriipuksen ja palan murtunutta ehtoollisleipää. Aski oli suljettu muovipussiin, jossa oli myös toinen kivi, palanut rautaesine ja lasiesineitä. Kaikesta päätellen myös ne olivat peräisin Kivennavalta.


Keittiössä minulla on kokoelma vanhoja kotitalousesineitä, jotka ovat todennäköisesti isoäitini vanhempien, Olga ja Taavi Keinäsen perua. On kaksi kuparista kahvipannua, vanha kahvimylly, vanha 3 kg painava silitysrauta ja lehmänkello.


Silitysraudan ikää voisi vähän pohdiskella, koska siinä näkyy Juantehtaan leima. Savolaisen Juantehtaan eli Strömsdalin ruukin osti vuonna 1904 vapaaherra Anton von Alftan, ja tällöin aiemmasta rautaesineiden valmistuksesta siirryttiin puun hiontaan ja kartongintuotantoon. Vuodesta 1915 Juantehtaan toimintaa jatkoi Kymi-yhtiö.

Voisi siis arvella, että silitysrauta on peräisin 1800-luvun lopulta tai aivan 1900-luvun alusta. Sitä, onko silitysrauta tuotu Kivennavalta vai ei, en voi varmuudella sanoa, mutta ikää sillä tuntuu ainakin olevan reilusti yli sata vuotta.


Lehmänkellon olen kuullut tulleen Kivennavalta isoäitini äidin, Olga Keinäsen, lehmän kaulassa. Kirjeissään Olga kirjoittaa lehmän kanssa kuljetusta evakkomatkasta kesällä 1944. Matka kulki Viipurin, Enson ja Lappeenrannan kautta Hauholle Hämeeseen. Lehmänkellossa on kaunis sointi. Kun sitä heiluttaa, voi kuvitella, miltä maanteillä on kesäkuussa 1944 kuulostanut.

Olohuoneessa takan vierustalla minulla on vanha puinen matkalaukku. Se on evakkolaukku, kulkenut Kivennavalta mukana. Laukun kylkeen on lyijykynällä kirjoitettu: T. Keinänen, Kivennapa. Nimi viittaa isoäitini isään, kirjakauppias Taavi Keinäseen. Mitä laukku on pitänyt sisällään tuon matkan ajan, sitä voimme vain arvailla. Papereita vai talouskaluja, vaatteita vai rahaa? Tai kirjakauppiaan ollessa kyseessä, ehkä kirjoja?


Tällaisilla muistoesineillä on minun kotini sisustettu.

Näkyykö sinulla Karjala kodissasi?

Kommentit

  1. The glass objects look like they came from a chandelier. I my Mummi's - from Viipurii - and they are exactly the same.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti