Rajalta rajalle - äitini vaiheikas lapsuus

Pyhäinpäivänä kaksi vuotta sitten äitini Marja-Liisa nukkui pois. Se oli sinä vuonna 4. marraskuuta. Hän eli melkein 76-vuotiaaksi. Monta kertaa olen miettinyt, että kirjoittaisin hänen lapsuudestaan. Hän oli karjalainen ja ei kuitenkaan ollut. Mutta karjalaisille vanhemmille hän syntyi. Kenties hän olisi voinut olla karjalaisempi, jos asiat olisivat menneet toisella tavoin.

Sota-ajan lapsi Marja-Liisa Kivennavan Kauksamolla 1943.
"Sodan merkit ovissa" lukee kuvan takana.


Äiti syntyi evakkoaikana, vuonna 1941. Isoäitini Kerttu Häyrynen, joka oli talvisodan jälkeen päätynyt asumaan Lohjalle, osoitteeseen Harjukatu 11, Sorsien perheen talon alakertaan, lähti synnyttämään häntä Helsingin Naistenklinikalle tätinsä, Kivennavalla pitkään kunnankätilönä palvelleen Amalia Pimiän, neuvojen johdosta.

Lohjan Harjukatu 11, jonka alakerrassa äitini asui ensimmäisen vuotensa.

Samaan aikaan äitini isä Ilmari Häyrynen oli sodassa kaukana Syvärillä. Olen julkaissut isoisäni Itä-Karjalassa ottamia valokuvia aiemmin blogissani, ne on otettu juurikin aikavälillä syksystä 1941 kesään 1942.

Syvärille isoisäni sai tiedon tyttärensä syntymästä Naistenklinikalta lähetetyllä sähkeellä. Äiti oli heidän esikoisensa ja jäi myös ainoaksi lapseksi, kun vuoden 1944 evakkomatkan kokenut pikkuveli syntyi kuolleena.


Äidin lapsuuden muistokirjasta.

Äidin lapsuuden muistokirjasta isoäitini sanoin: "Ensimmäisen jouluiltani hämärtyessä olin kuukauden ikäinen. Silloin ei meillä käynyt joulupukkia. Isi oli sodassa Syvärillä. Äiti oli kahden pikku Marja-Liisan kanssa. Kuusen olin hankkinut ajoissa Lohjan torilta ja siinä oli myös kynttilöitä. Asuimme Sorsilla Harjukatu 11. Olimme aivan kahden aattoiltana, sillä yläkerran väki oli mennyt omaistensa luo joulunviettoon. Kynttilät valaisivat jouluiltaamme. Äiti lauloi jouluvirren ja tuttuja joululauluja. Sitten avasin isin lähettämän joulupaketin ja onnellisina, vaikka vain kahden, kävimme nukkumaan joulu-unia."

Lohjalle isoäitini oli päätynyt kansakoulunopettajaksi. Isovanhempani eivät seuranneet muita kivennapalaisia evakoita Hämeeseen, vaan löysivät oman polkunsa ja työpaikkansa eteläisestä Suomesta. Siinä heitä tietysti auttoi heidän ammattinsa, opettajia kun tarvittiin kaikkialla.

Mutta sitten tuli mahdollisuus muuttaa takaisin Kivennavalle, lähteä opettajaksi Kauksamolle Vaittisen taloon perustettuun kansakouluun, jota paluumuuttajien lapset kävivät. Ja todellakin, isoäitini päätti lähteä sinne syksyllä 1942 yhdessä vuoden vanhan äitini kanssa, eräänlaiseksi uudisraivaajaksi. Äitini mukaan isoäidiltäni oli kysytty haluaisiko hän antaa Marja-Liisan sotalapseksi Ruotsiin, mutta hän oli päättänyt viedä lapsen Karjalaan.

Äitini lapsuuden muistokirjassa on yksi tyhjä sivu.
Se on jäänyt täyttämättä, ehkä tarkoituksella.


Niin äidistäni tuli kivennapalainen pariksi vuodeksi ja se vaikutti hänen elämäänsä merkittävästi. Ennen kuolemaansa äiti pohti paljon tätä sotalapsiasiaa ja puhui siitä. Vaikutti siltä, että hän mietti miten hän olisi voinut säästyä niiltä kokemuksilta, joita sota ja evakkoonlähtö toivat mukanaan.

Myös isoisäni opetti Kivennavan Lipolaan ja Vaittilaan palanneita lapsia Raatikaisen taloon perustetussa kansakoulussa, minkä verran hän nyt sotatoimiltaan ehti opettaa. Syvärillä hänet oli nimittäin ylennetty luutnantiksi.

Äidin lapsuuden muistokirjasta: "Toisen jouluni otin vastaan Kivennavan Vaittilassa, ja silloin toi pukki monien muiden lahjojen mukana mm. ksylofoonin. Isi soitti harmoonia ja Lempi-täti, Väinö-setä ja äiti lauloivat joululauluja."

Äitini Kivennavan Vaittilassa Raatikaisen talon pihalla isänäitinsä Maria Häyrysen (o.s. Inkisen) sylissä.

"Kolmas joulu Kivennavan Kauksamolla. Iso kuusi oli Vaittisen tuvassa, josta pulpetit oli jouluksi siirretty pois. Kuusessa oli silloin oikeita kynttilöitä."

Niin kului pari toiveikasta vuotta Kivennavalla, uutta Kivennapaa rakentaen. Kunnes täysin yllättäen kesäkuussa 1944 tuli viimeinen lähtö Karjalasta. Äitini oli vasta alle 3-vuotias lähdön aikaan, mutta joitakin muistoja hänelle matkasta on jäänyt. Ne ovat värittyneet lapsen mielikuvituksella ja vanhempien ihmisten kertomuksilla tapahtuneesta. Kuitenkin näitä muistoja äiti piti todellisina ja kävi niitä läpi vielä vuosikymmeniä myöhemmin.

Äidin lapsuuden muistokirjasta: "Täyttäessäsi kolme vuotta... äiti alkoi silloin pitää minulle tätä kirjaa ensimmäisen kadottua tietoineen sodan jaloista Punnuksessa."

Äidin ensimmäinen hiussuortuva "katosi Karjalasta lähtiessä."

Äitini ja isoäitini päätyivät evakkomatkan jälkeen Hirvensalmelle Kuitulan kansakoululle. Koulu oli rakennettu vuonna 1937 hirsistä ja se oli verrattoman kaunis, ja kauniilla paikalla lähellä kirkasvetistä Suontee-nimistä järveä. Sieltä on säilynyt muutamia kesäisiä valokuvia, joissa kaikki näyttää olevan hyvin. On heinäkuu, äitini istuu laiturilla ja hymyilee, punainen saunarakennus seisoo taustalla, aurinko paistaa. Isoäitini valokuvan taakse on kirjoitettu: "perheenlisäystä odotettiin..."

Kivennavan kunnankätilön, Amalia-tädin, allekirjoittaman neuvolakortin mukaan pikkuveljen oli määrä syntyä marraskuun alussa 1944. Mutta jossain vaiheessa, Hirvensalmella tai myöhemmin Espoossa, kävi toisin kuin piti ja veli menehtyi.

Hirvensalmelta isovanhempani siirtyivät Etelä-Espoon läntisen koulun eli Bastvikin kansakoulun opettajiksi. Asunto löytyi jälleen koulun yhteydestä. He asuivat koulun kulmahuoneessa, josta oli näköala merelle. Espooseen isovanhempani olivat päätyneet Tuulikki-tädin avustuksella, hän kun oli opettanut samaisessa koulussa aiemmin. Tuulikki Keinänen oli yksi niistä, jotka aikoinaan kuuluivat Olavi Paavolaisen perustamaan Kivennavan taiteilijaseuraan.

Bastvikin kansakoulua ei nykyään enää ole, Kirkkonummen ja Espoon välinen moottoritie Länsiväylä kulkee koulun tontin päältä. Se sijaitsi aivan Porkkalan sillan vieressä, vain 100 metriä Espoonlahden rannasta, suunnilleen paikalla jossa nykyään on Porkkalan vuokra-alueen muistomerkki. Sillan takana oli Neuvostoliitolle vuokrattu Porkkalan sotilastukikohta ja siltaa vartioivat sotilaat. Äitini muisteli, että Bastvikin koulun saunarannasta ei kannattanut uida liian pitkälle, ettei joutunut Neuvostoliiton puolelle. Niinpä äitini ja hänen vanhempiensa oli jälleen totuttava elämään valtionrajan lähellä. Nyt raja oli jopa lähempänä kuin aikoinaan Kivennavalla.

Äidistäni tuli espoolainen ja hänelle kasvoi espoolainen identiteetti, ei niinkään karjalainen identiteetti. Äidin lapsuudenmaisemaa oli nimenomaan Bastvik, siitä hän puhui ja sitä muisteli hyvällä. Pari kuukautta ennen äidin kuolemaa satuin käymään Bastvikissa katselemassa paikkoja, joista äitini oli kertonut. Kun kerroin tästä äidille, hän oli hyvin kiitollinen. Muistot Kivennavalta kai hävisivät ajan saatossa, niin kuin alle kolmevuotiaiden muistoille tapaa käydä.

"Mie elelen vaa täs mökis ja pien noita kannoi, en mie mikkää lääkäri ja sellane hammaslääkäri ja tohtori taho olla", oli äitini 5-vuotiaana todennut tulevaisuudensuunnitelmistaan kauniilla karjalan murteella Bastvikissa.

Usein mietin, miten erilaista kaikki olisi ollut jos äiti olisi saanut elää koko elämänsä Kivennavalla Karjalassa. Minun näkökulmastani äitini oli karjalainen, vaikka hänelle muodostui identiteetti muualla. Karjalaan liittyi kuitenkin hänen elämänsä suurin tragedia. Sen sijaan hänen vanhemmilleen ja isovanhemmilleen Karjala toi aina lämpimiä muistoja ja he olivat aktiivisia niitä vaalimaan.


Kommentit

  1. Kuten jo tuolla FB-ryhmässä kirjoitinkin niin sinulla on upea valokuva-aarre käsissäsi! Hienoa, että jaat sen tänne. Blogisi on tosi kiinnostava muutenkin, eikä vähiten siksi että minäkin olen 1980-luvun lapsi ja reilu vuosi sitten 75-vuotiaana menehtynyt isäni oli Käkisalmen evakko. Niinikään minullakin on suvun valokuva- ja kirjeaarteita hallussani, joista pidän hellää huolta ja joita digitoin pikkuhiljaa rakentaen niistä samalla sukuni tarinaa, jota sitten blogissani suvulleni jaan :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti