Satuja Kivennavalta

Jonkin aikaa sitten löysin kaksi isoäitini käsialalla lyijykynällä vanhalle kirjepaperiarkille kirjoitettua pikku satua tai tarinaa. Ne kertovat todellisista paikoista Kivennavalla, menetetyssä Karjalassa.

Paikat olivat nimeltään Hanskasuo ja Orkoinotko ja molemmat sijaitsivat Kivennavan kirkonkylän lähettyvillä. Siellä isoäitini Kerttu Keinänen (myöhemmin Häyrynen) asui lapsuutensa kirjakauppiaan tyttärenä, sisarustensa Tuulikin, Onnin, Aunen ja Heimon kanssa.

Kivennavan kirkonkylän pyhäkoululaisia toukokuussa 1919 Suokkaan koivulehdossa.
10-vuotias Kerttu Keinänen keskirivissä, kolmas tyttö vasemmalta.

Paperin yläkulmaan isoäitini on kirjoittanut: Marja-Liisalle, omistaen nämä sadut siis äidilleni, joka itsekin ehti asua Kivennavalla, Kauksamossa, tosin vain parin vuoden ajan vuosina 1942-1944.

Kivennavan kirkonkylä kartan alareunassa. Siitä vasemmalle sijaitsee Hanskasuo.
Kartan yläosassa näkyy Tahoslampi, jonka lähellä Orkoinotko sijaitsi.
Kartan copyright Maanmittauslaitos/Puolustusvoimat.

"Hanskasuo

Eräässä koti-Karjalan entisessä kirkonkylässä, tarkemmin sanottuna Kivennavalla, se oli tuo Hanskasuo. Ehkä on äitisikin kertonut siitä, tai isä. Karpaloita sieltä syksyisin monenkirjavaisilta mättäiltä poimimme, varoen suon kupluilevia silmäkkeitä. Ja kun kori alkoi tulla enemmän kuin puolilleen, silloin aloimme silmäillä suon rantoja ympäröiviä metsikköseiniä, mistä paikasta putkahtaisi esiin juhlallinen kirkontorni. Siellä päin oli koti. Ja silloin - kotiin päin kulkiessamme kertoi täti meille tarinan Hanskasuosta. 

Kauan, kauan sitten, ratsasti kuninkaan poika näillä mailla. Niinpä hän ratsastaessaan tämän suon yli pudotti hanskansa jonnekin tänne - suon silmäkkeeseenkö, punakeltaiselle mättäällekö, sitä ei tarina kerro, mutta siitä lähtien tätä suota on nimitetty Hanskasuoksi."



"Orkoinotko

Sinulla pikku poika tai tyttö voi olla uimarantasi ehkä lähempänä kuin mitä se oli meillä minun ollessani lapsena. Meiltä oli Viipuriin päin matkaa 3 1/2 km Tahoslampi nimiselle pikku järvelle, joka oli kotikyläni kaikenikäisten suosima uimapaikka. Sinne jos olisit voinut kurkistaa siihen aikaan isolla jättiläskiikarilla, olisit nähnyt joukon lapsia paljasjaloin kulkevan tuttua tietään uimaan. Siinä oli Marttaa ja Marttia, Olavia ja Ilmaria, Tuulikkia ja Onnia, Aunea ja Kerttua ja ties minkä nimistä lettipäätä ja miehenalkua. 

Iloisesti rupatellen kului matka lopulleen. Oli tultu jo kolmen kilometrin matka. Silloin tulimme siihen kohtaan, jossa tie painui notkoon - Orkoinotkoon. Ja mikä jalkojen kapse ja juoksu nyt alkoi. Kaikki juoksivat kuin pikku peikkojen lennättäminä. Oli siinä huohotusta ja läähätystä ja sydämen tykytystä. Eikä pysähdytty kuin kaukana tuosta notkelmasta. Ja mitä varten tuo tuollainen kiire kaikilla? Siksi, että olimme kuulleet tarinan tuosta notkosta. Siinä olivat ennen muinoin kuulemma jostain vieraan maan aroilta tulleet verenimijät lennätelleet tienkulkijoita.

Niin, siihen loppui tarina Orkoinotkosta, jonka nimi mielestäni olisi sopinut paremmin Arkojen notkoksi."


Äitini Marja-Liisa kuuli omalta äidiltään nämä vanhat tarinat Hanskasuosta ja Orkoinotkosta.
Kuva otettu Kivennavan Kauksamolla vuonna 1943.

Tarina Orkoinotkon verenimijöistä on tallennettu erään toisen aikalaisen kertomana myös kirjaan "Kivennavalla - karjalaisia kertomuksia ja muistikuvia" (SKS 1979):

"Hanna kertoo pienenä tyttönä ollessaan kuulleensa vanhemmilta ihmisiltä paskiireista, jotka olivat asustaneet Kivennavan pitäjässä Pietarin tien varrella Annakristin kankaan ja Orkoinotkon paikkeilla. Nämä paskiirit muistuttivat ulkonäöltään muuten suomalaisia paitsi että sääret olivat hyvin pitkät. Paikkakuntalaiset olivat kovasti pelänneet paskiireja, ne kun olivat vaanineet maantiekulkijoita ja saadessaan ihmisen kiinni imeneet hänestä veren ravinnokseen. Venäjältä oli sitten saatu apua ja karkotettu paskiirit pois Suomesta."

Kommentit