Matkakertomus, osa 2: Kauksamo ja Lipola

Kivennavan (Первомайское) keskustasta lähtee koillisen suuntaan vanha tie, joka johtaa entisten Ahjärven, Riihisyrjän, Vuottaan, Kauksamon, Miettilän ja Lipolan kylien läpi. Näistä kylistä asuttuja nykyään taitavat olla Ahjärvi ja Vuottaa. Monet muut ovat kauan sitten autioituneet ja kartalta jo niminä hävinneet, mutta kylien paikkaa voi hahmottaa vanhojen karttojen ja maastonmuotojen perusteella.

Minua kiinnostivat näistä kylistä kaikkein kaukaisimmat, Kivennavan koillisen nurkan kylät, Kauksamo ja Lipola. Lipolassa ja sen vieressä Vaittilassa sukuani on asunut ainakin 1700-luvun alkupuolelta asti, Susia, Inkisiä ja Huumosia. Äidillä oli tapana todeta, että "mehän olemme Suden sukua", mihin tämä toteamus sitten liittyikään...

Myös isovanhempani Ilmari ja Kerttu Häyrynen (o.s. Keinänen) asuivat Lipolassa ja toimivat Lipolan kansakoulun opettajina 1930-luvun alkupuolelta sotiin saakka. Siellä he oletettavasti tutustuivat, kihlautuivat ja päättivät mennä naimisiin vuonna 1935. Niinpä olin etukäteen suunnitellut käyväni Lipolan kansakoulun paikalla.

Asfalttitie päättyy jossain ennen puoliväliä matkalla Lipolaan, mutta alkaa taas Lipolassa. Hiekkainen tieosuus on kuivalla säällä pölisevä ja osin täynnä isoja kivenmurikoita. Yandexin navigaattori varoitti ilmeisesti näistä kivenmurikoista toteamalla hiljaisella metsätiellä "vaarallinen tieosuus". Pätkä Kauksamolta Lipolaan oli melkoisen kuoppainen, autolla piti edetä hitaasti ja kuoppia väistellen. Kyllä siitä tavallisella henkilöautolla ja kärsivällisyydellä kuitenkin selvittiin.

Kauksamon kylästä ei ole nykyisellään mitään jäljellä. Yritin arvioida sen sijaintia jossain Vuottaan ja Lipolan välillä, jossa leviävät suuret niittyaukeat. Pysäytin auton tyhjällä tiellä hetkeksi ottaakseni pari kuvaa. Ainakin olin lähellä, jossain Kauksamon-Miettilän tienoilla, vaikka kylän tarkasta sijainnista en etukäteen ollutkaan ottanut selvää.

Täällä jossain äitini on lapsena asunut.

Kadonnut kylä poutapilvien alla.

Äitini asui lapsena Kauksamossa parin vuoden ajan. Hän syntyi marraskuussa 1941 Helsingin Naistenklinikalla ja asui ensimmäisen vuotensa Lohjan Harjukadulla, mutta tuli vanhempiensa mukana paluumuuttajana Kivennavalle, kun se oli taas mahdollista syksyllä 1942. Silloin he asettuivat Kauksamoon, jossa isoäitini opetti muiden paluumuuttajien lapsia. Kansakoulua pidettiin vuosina 1942-1944 Kauksamolla Vaittisen talon tuvassa, joka oli muutettu luokkahuoneeksi. En ole varma, asuivatko he myös tässä talossa, mutta yleensä isovanhemmillani on ollut huone koulun yhteydessä.

Vaittisen talo Kauksamolla. Edustalla Vaittisia.

Vaittisen talon tupa eli luokkahuone. Pulpetissa ruokailevat isoäiti ja äiti.

Isoäiti ja äiti Vaittisen talon edessä Kauksamolla.

Äiti potkukelkassa Kauksamolla.

Tie jatkui Kauksamolta kohti Lipolaa. Välillä tie nousi aukealle kukkulalle jossa niityt levisivät, välillä laski kuusikkoiseen, kosteaan metsälaaksoon. Kuoppaisin tieosuus oli tässä. Raudun ja Valkjärven teiden risteyksessä alkoi asfaltti, ja sitä pitkin pääsi hyvin kulkemaan Lipolan koululle. Lipolassa kasvoi lehtipuuvaltaista sekametsää, tien penkereellä kukki runsaasti kaunista lehtomaitikkaa. Opin matkakumppaniltani, että venäläiset kutsuvat kasvia nimellä Ivan-da-Maria.

Näkymä Lipolasta Saijanjoen, vanhan valtakunnanrajan suuntaan. Sen takana oli Kirjasalon inkeriläinen kylä.

Lipolan risteys, josta pääsee Kivennavan kirkonkylälle, Lipolan koululle ja Rautuun sekä Valkjärven suuntaan.



Lipolan kylää ennen sotia. Kuva otettu Levonmäeltä samaan suuntaan kuin edelliset kuvat.

Lehtomaitikka kukki runsaasti Lipolan koululle vievän tien varressa.

Uskollinen autoni sai jäädä Likolammentien risteykseen. Kotovo eli Lipola.

Jätin auton Likolammelle johtavan tien risteykseen, koska liikennettä oli lähes olemattoman vähän ja siinä tuntui olevan tilaa pysäköidä. Kivennapaseuran Raija Levolta olin saanut mainiot ohjeet Lipolan koulun paikan löytämiseksi. Puihin sidottu punainen merkkinauha toivotti minut tervetulleeksi. Nythän koulun paikka kasvaa melko tiheää metsää, mutta kivijalka sieltä todella paljastui puiden ja pensaiden keskeltä. Kivijalkaa hahmottaa heti tien pientareella, joten kovin kauas tiestä ei tarvitse kävellä.

Lipolan koulun kivijalalla.

Koulun kivijalalla, kaatuneen kulmakiven vieressä.

Isoäitini Hurtta-koiran kanssa Lipolan koulun rapuilla 1930-luvulla.

Lipolan kansakoulu ennen sotia.

Metallinpaljastimella oli tehty löytöjä koulun paikalta.

Kivijalkaa ja tiilenpaloja, varmaankin koulun savuhormista.

Monenlaista jännittävää materiaalia oli kivijalan ympärillä. Erään männyn juurelle oli kerätty ilmeisesti metallinpaljastimella tehtyjä löytöjä, saranaa ja muuta. Tiilenkappaleita näkyi siellä täällä. Kun koulun valokuvaa katsoo, huomaa että kivijalka on hyvin samanlainen, suora ja korkea, ja savupiippu on muurattu tiilistä.

Lipolan kansakoulu valmistui vuonna 1903 ja 1920-luvulla sitä laajennettiin lisäsiivellä. Koululla toimi myös Kauksamo-Miettilän kirjastoseuran lainausasema. Vuonna 2010 julkaistun Lipolan kyläkirjasta luin, että isovanhempani olivat entisten oppilaiden muistelmien perusteella ankaria ja osasivat kurinpitotoimet. Myös opettajan moottoripyörä on jäänyt monelle entiselle oppilaalle mieleen. Isoisäni tosiaan huristeli moottoripyörällä, myöhemmin sodan aikana myös Syvärillä ja Aunuksen Karjalassa, mistä on todisteena kuvakin blogissani artikkelissa Itä-Karjalan kuvia, osa I.

Kyllähän se tuntui uskomattomalta istua Lipolan koulun kivijalalla. Se on kuitenkin ollut sekä isovanhempieni koti että työpaikka vuosien 1933-1939 välillä. Tuli mieleen isoisäni vuonna 1939 kirjoittama lehtiartikkeli Lipolasta, josta kerroin aiemmin blogissani, artikkelissa Rajakylä Lipolan historiaa. Lehtikirjoituksessa isoisä totesi: "Lipolalla on historiaa." No, tässä sitä historiaa todella oli. Talvisodan ensimmäisinä päivinä tuhoutunut kansakoulu aivan entisen valtakunnanrajan lähellä, metsittyneenä. Aikaa on niistä päivistä kulunut, sen todella huomaa. Luonto on vallannut koulun.

Ennen Lipolasta lähtöä kävelimme vielä Raudun ja Valkjärventien risteykseen etsimään sinne 1990-luvun alussa pystytettyä Lipolan kylän muistomerkkiä. Muistomerkki seisoo Ukkosen (ent. tullivartija Mikko Pyykön) talon rappusilla. Olimme tulomatkalla kiinnittäneet huomiomme toisella puolella tietä olevaan venäläiseen tuntemattoman sotilaan muistomerkkiin, joten tämä oli jäänyt meiltä huomaamatta.

"Tällä alueella oli vanha Lipola-niminen rajakylä.
Muistaen menneisyyteen kadonneet Karjalan kylät."

Joku oli jättänyt muistomerkin edustalle maastosta löytyneen vanhan viikatteen terän ja oven saranan. Muistoja kylästä, joka piti yllättäen jättää taakse 30.11.1939 kello seitsemän aikaan aamulla.

Muistomerkillä käynnin jälkeen kävelimme takaisin Likolammen risteykseen ja suuntasimme autolla kohti Kivennavan kirkonkylää ja Kuokkalaa. Oli jotenkin haikea olo. Olisin halunnut oikeastaan nähdä Saijanjoen ja paikan, jossa sen ylitse kulki tie Kirjasalon ja Lipolan välillä ennen valtakunnanrajan sulkeutumista. Sinne ei olisi ollut pitkä kävelymatka. Joen nykyinen nimi on Волчья, joka tarkoittaa sutta, tarkemmin vielä "suden omistamaa" tai "suden jokea". Sehän sopii, Susi-nimisiähän Lipolassa on asunut vuosisatoja. Ja oikeita susiakin on kaiketi nähty.

Olen varma, että tulen palaamaan Lipolaan vielä.
Ehkä ensi kesänä.

Kommentit