Matkakertomus, osa 1: Kivennavan kirkonmäki

Yritän kirjoittaa vähitellen ja useammassa osassa matkakertomusta viimeisimmästä matkastani Karjalan kannakselle. Kävin siellä omalla autollani nyt elokuun puolivälissä. Hotelli, jossa majoituin, sijaitsi sukuni juurilla, Suomenlahden rannalla Kuokkalassa (Репино). Sieltä käsin tein heti saapumisen jälkeisenä päivänä retken Kivennavalle (Первомайское). Pääsin siis ensimmäistä kertaa sinne, missä isovanhempani ovat eläneet, ja äitikin parin vuoden ajan.

Kivennavan keskustaa kirkonmäeltä Linnamäen suuntaan nähtynä.

Kuva ennen sotia Kivennavan kirkonmäeltä Linnamäen suuntaan.

Kuokkalasta matka Kivennavalle kesti autolla vain puoli tuntia. Apuna navigoinnissa oli Yandexin navigaattori, johon oli ennen matkaa ladattu Leningradin hallintoalueen kartta. Tie kulki Kivennavan entisen Joutselän (Симагино) kylän kautta. Ennen Lintulaa oli iso, mutta selkeä liikenneympyrä. Lintulan nunnaluostarin kohdalla ajettiin hetken aikaa isoa E18-tietä Viipuriin päin, ja sitten erkani tie oikealle kohti Kivennapaa. Tiet olivat kohtuullisen hyvässä kunnossa.

Kivennavan keskustan risteys. Taustalla Linnamäki ja Terijoelle johtava tie.

Jätin auton Kivennavan keskustan suureen risteykseen. Siitä lähtee tiet neljään ilmansuuntaan. Juuri kun pysäköin auton, pieni synkänmusta pilvi alkoi sataa. Kai siinä oli jotain symbolista... Odottelimme venäläisen matkaseurani kanssa sateen loppumista autossa, eikä tervetuliaissade kauan kestänytkään. Kun aurinko tuli taas esiin pilvien takaa, lähdimme kiipeämään kirkonmäelle. Siellä on nykyään urheilukenttä ja Neuvostoliiton aikainen kulttuuritalo. Vähän alempana rinteellä on kahvila nimeltään Kivennapa. Sen lähettyviltä lähtee vaahterakujanne rinnettä ylöspäin, kohti vanhan kirkon paikkaa.

Kahvila Kivennapa.

Kivennavan kukkaloistoa.

Muistoja sodasta.

Jo ennen kulttuuritaloa näimme ensimmäisen hautakiven korkean nurmikon kätköissä. Se oli doktorinna Hilda Gråbergin (o.s. Jung) hauta. Sain selville, että rouva Gråberg oli muuttanut joitakin vuosia ennen kuolemaansa Muolaasta Raivolan kylään, ja kuoli 50-vuotiaana vuonna 1879. Sattumalta oli juuri hänen hautauspäivänsä, siitä oli kulunut tasan 140 vuotta. Genin maailmanpuun kautta sain selville senkin, että Hilda Gråberg oli minulle kaukainen sukulainen, hieman yllättäen isäni puolelta, jolla ei ole sukujuuria Karjalassa!


Kaukaisen sukulaisen hauta.

Portaat kirkon muistomerkille.

Ikuisuuden portilla.

Menneitä sukupolvia ja synnyinseutua muistaen.

Kulttuuritalon oikealla puolella alkaa jyrkkä nousu ja siinä on portaat ylös kukkulalle, jossa Kivennavan kuudes kirkko sijaitsi talvisodan ensimmäiseen päivään saakka. Kukkulalla seisoo Kivennavan kirkon muistomerkki, Ikuisuuden portti. Sen vieressä on isoäitini enon, Ilmari Pimiän runon "Unen maa" ensimmäinen säkeistö, kiveen kiinnitetyssä laatassa. Ilmari Pimiä oli kivennapalainen, monelle Karjalan evakolle tuttu runoilija, jonka ehdin lapsuudessani tavatakin.


Ilmari Pimiän runokivellä.


Leikkini, lempeni lehto,

työni ja taistoni tanner,

kaiken alku ja kehto,

ain' olet kallehin mulle - 

juuret kuuluvat sulle.



Valitettavasti Pimiän runo ei ollut enää hyvin luettavissa. Kirjaimet laatassa hiipuvat pikkuhiljaa näkymättömiin. Sammalta pitäisi rapsutella pois. Runokiven ympärille on kerätty kirkkomaalta löytyneitä hautakiviä ja niiden palasia, joissa erottuu tuttuja kivennapalaisia sukunimiä. Ikuisuuden portin vierestä löytyy myös kartta kirkonmäestä. Kirkon sijaintia kukkulalla voi hahmottaa maastoon sijoitettujen kulmakivien avulla.


Kirkonmäen kartta.

Kirkon kulmakivi.

Kivennavan kirkko ennen sotia.
Portti on samanlainen kuin kirkon nykyisessä muistomerkissä.

Kivennavan kirkko sisältä. Minulla on kotona seinälläni oikealla näkyvästä virsitaulusta virrennumero 7, jonka ilmeisesti isoisäni poimi kirkon raunioilta joskus sotavuosina.

Kirkkohan oli varsin suuri, erään lukemani arvion mukaan jopa maailman toiseksi suurin puukirkko. Ainakin se näyttää vanhoissa valokuvissa mahtavalta, kun sen torni kohoaa kukkulan laelta korkeuksiin. Kirkko rakennettiin vuonna 1808 ja vihittiin käyttöön 1812. Alunperin värinä oli keltainen ja valkoinen, reilut sata vuotta myöhemmin kirkon väritykseksi vaihtui punainen.


Näkymä hautausmaalta kohti kaukaisia Karjalan metsiä. Edessä Katri Paavolaisen hautakivi.

Vanha hautausmaa leviää rinnettä alaspäin kukkulan laelta. Osittain kumpuilevasta maastosta voi vanhoja hautausmaita nähnyt erottaa hautakumpujen sijainnin. Mäeltä on upea näkymä kaukana siintäviin pohjoisiin Karjalan metsiin. Siellä, kaikkein hienoimmalla paikalla, tosin voimalinjan alla, seisoo yhä pystyssä suuri hautakivi, jossa äiti lohduttaa itkevää lastaan. Se on kauppiaan vaimo Katri Paavolaisen (o.s. Kääpä) hauta. Genin maailmanpuusta kävi ilmi, että Katri Paavolainen on minulle sukua äidinäidin äidinisän, Kivennavan kirkon suntio Mikko Pimiän, kautta. Löysin myös tiedon, että hautakiven olisi veistänyt Halosten taiteilijasukuun kuuluva kuvanveistäjä Eemil Halonen Kivennavan hautausmaan vieressä. Teoksen nimi on "Tuonelan portilla". Tässä lähde.


Katri Paavolaisen haudalla.

Metsäkurjenpolvia entisellä hautausmaalla.

Kirkonmäki oli näiltä osin nähty. Voi tietysti olla, että jotain jäi näkemättäkin, mutta tässä oli jo paljon sulateltavaa.

Kirkonmäeltä noin kilometrin verran Raivolan (Рощино) suuntaan on Kivennavan uuden hautausmaan paikka. Siellä on aivan Raivolan tien varressa hautausmaan muistomerkki, jossa myös piipahdimme lyhyesti. Hautausmaa oli käytössä vuosien 1916-1944 aikana, joten sinne on monikin sukututkimuksen kautta tutuksi tullut esivanhempi haudattu. Nyt hautausmaan paikka kasvaa metsää.


Kivennavan uuden hautausmaan muistomerkki.
Sukulaisen hauta Kivennavan uudella hautausmaalla 1930-luvulla.


Matkakertomukselle on odotettavissa jatkoa.

Kommentit