Evakon lapsena elämän polulla

Olin siskon luona mökkireissulla, kun hän kertoi että Helsingin Sanomissa on tänään julkaistu pitkä artikkeli nuorista karjalaisjuurisista, jotka tekevät "pyhiinvaellusmatkoja" sukunsa kotiseudulle Karjalaan. Moneen on iskenyt todellinen Karjala-hulluus eikä matkalla tunteilta voi välttyä.

Juttua lukiessa tuli tuttu tunne. Muistin, miten itsekin olin helmikuussa silminnähden liikuttunut Allegron saavuttua Viipuriin, jossa isoäitini oli talvisodan aikana palvellut lottatehtävissä. Yllätyin omasta reaktiostani; oliko minussa oikeasti ollut tämä äidiltä ja isovanhemmilta peritty suru ja kipu kaiken aikaa? En vain tunnistanut siitä, ennen kuin lähdin itse Karjalaan.

Taakankantajat

Olen syntynyt vuonna 1981. Äiti oli syntyessäni jo melkein 40-vuotias. Aika harvan ikätoverini äiti oli kokenut evakkomatkan Karjalasta. Joidenkin isovanhemmat saattoivat olla. Mutta minun äitini oli, ja niinpä kasvoin näiden tarinoiden ympäröimänä, vähän irrallaan omasta sukupolvestani. Joskus väsymykseenkin asti kuuntelin samoja tarinoita, traumaattisiakin. Niille vähän hymähtelinkin, olihan äiti ollut evakkomatkan aikaan alle 3-vuotias. Mitä hän saattoi muistaa? En ehkä ymmärtänyt, että äidissä elivät myös hänen oman äitinsä siirtämät kokemukset ja muistot.

Äiti onnellisena Kivennavalla. Edessä on vielä evakkomatka 1944.

Artikkelissakin puhutaan evakkoperheiden taakkasiirtymästä. Se tarkoittaa sukupolvelta toiselle siirtyviä ongelmia ja tunnetiloja, jotka on työnnetty pois mielestä. Joskus luin myös tutkimuksesta, jonka mukaan pelot voivat siirtyä sukupolvelta toiselle geneettisen muistin kautta. Traumaattiset tapahtumat vaikuttavat yksilön DNA:han muuttaen sitä jollakin tavoin. Näin muuttunut DNA siirtyisi vanhemmilta heidän lapsilleen. Tutkimuksen mukaan tällä olisi merkitystä fobioiden ja ahdistuksen ymmärtämisessä. Se tuntui mullistavalta ajatukselta.

Sadunhohtoinen Karjala

Elin ensimmäisen Karjala-vaiheeni joskus 15-vuotiaana. Luin silloin vanhempieni kirjahyllystä löytyneen, isoäitini enon, runoilija Ilmari Pimiän, kirjoittaman muistelmateoksen Jäivät seudut rakkahimmat (1980). Se oli kuin sadunomainen kertomus sukuni Karjalasta, menneestä ajasta ja paikasta, jota ei enää ollut. Luin myös teoksia liittyen Pimiän ystävään, kirjailija Olavi Paavolaiseen. Vaihe meni ajallaan ohi, mutta jätti minuun jonkinlaisen kaipuun itään päin.

En muista tarkalleen, milloin aloin harrastaa sukututkimusta, mutta se tapahtui jo ennen äitini kuolemaa. Kun hän pari vuotta sitten kuoli, perin isovanhempieni kirjeet, kortit, valokuvat, päiväkirjat ja paljon muuta huolella säilytettyä materiaalia Karjalan kannakseen liittyen. Sukututkimus sai uutta pontta. Kiinnostuin etenkin äitilinjastani, olenhan itsekin kahden lapsen äiti. Oman äidin, isoäidin ja ylipäänsä äitiyden ymmärtämisestä tuli yhtäkkiä tärkeää. Keitä olivat nämä äidit ja esiäidit, joiden taakkoja vieläkin kannan?

Äidin äidin äidin äiti, Anni Pimiä (o.s. Veijalainen) Kivennavalla.
Runoilija Ilmari Pimiän äiti.

Tärkeitä paikkoja

Olen kotiseutu- ja luontoihminen. Kiinnyn helposti paikkoihin, jotka opin tuntemaan. Kiinnyn metsiin, maastonmuotoihin, kiviin, kallioihin ja kasvillisuuteen. Kiinnyn vanhoihin rakennuksiin, jotka kertovat menneisyydestä. Vuosi sitten minulle oli vaikea paikka luopua perheelleni pitkään kuuluneesta Itä-Suomen kesämökistä, joka oli lapsuuteni luontosuhteen kasvualusta. Kesäpaikan menetyksen tuomissa tunteissa oli jotain samaa kuin isoäitini kaipuussa menetettyyn Karjalaan.

Nyt olen itsekin kiintynyt Karjalaan. Toinen "pyhiinvaellukseni" sinne lähenee, ja minä valmistaudun jälleen suuriin ja odottamattomiinkin tunteisiin.

Kaukainen ranta odottaa.

KAUKAINEN RANTA 
Mikä kutsu, mikä ääni
ympärillä aina soipi?
Pilvet kiitää yli pääni 

kun vois liitää kuin ne voipi! 
Sinne, sinne sinimaille
pilven myötä, aatos, juokse
rantamille onnekkaille
suuren, kauniin meren luokse! 
Näen, yhä sieltä jostain
aamu ensin astuu esiin
siunauksen säteen nostain.
Pilven kulta valuu vesiin. 
Yhä olet, yhä elät,
yhä muistos mulle puhuu,
kohisevat siintoselät,
salot soi ja korvet huhuu. 
Yhä olet - kodin usta
vaik' ei avaa tuttu käsi.
Rintaas repii raja musta,
yksin kannat ikäväsi. 
Lintu uupuu, vait' on huuli,
minne laatis pesän, minne?
Nosta pilvi, kanna, tuuli 

ikuisesti itken sinne!
(Ilmari Pimiä: Valitut runot)

Kommentit