Esi-isien jäljille Siestarjoelle

Istun täällä pakkaamassa matkalaukkua ensimmäistä Venäjän-matkaani varten. Pietariin, sinne Allegro minut muutaman päivän päästä kuljettaa. Pietarista kun jatkaa paikallisjunalla matkaa vähän matkaa takaisin Suomeen päin, päätyy nykyisen Pietarin esikaupunkialueisiin kuuluvaan Sestroretskiin. Sen suomalaiset tuntevat ehkä paremmin nimellä Siestarjoki. Joskus sitä on kutsuttu myös nimillä Systerbäck, Systerpäkki ja Rajajoki.

Viimeksi mainittu kertoo parhaiten sen sijainnista kartalla ja historiassa. Rajajoen uoma erotti ensin Ruotsin ja Novgorodin, sitten Suomen suuriruhtinaskunnan ja Venäjän, myöhemmin itsenäisen Suomen ja Neuvostoliiton, kunnes raja viime sodissa siirtyi kauas länteen. Rajajoki on ollut myös Inkerinmaan rajana. Lyhyen jakson vuodesta 1812 alkaen joen takainen Siestarjoen kaupunki kuului Suomen suuriruhtinaskuntaan, mutta 1864 Aleksanteri II liitti Siestarjoen asetehtaineen Pietarin kuvernementtiin. Korvaukseksi tästä keisari lupasi Suomelle Petsamon, jota Suomi joutui kuitenkin odottamaan Tarton rauhaan (1920) asti.

Siellä Inkerinmaalla, nykyisen Sestroretskin alueella, Tarhovkassa tai Revonnenässä, ehti 1800-luvulla elää ainakin muutama sukupolvi Veijalaisia, jotka olivat esivanhempiani. Kuinka monta sukupolvea kaikkiaan, sitä en ole vielä saanut selville.

Siestarjoki Suomen ja Venäjän rajalla. Raja on liikkunut aikojen saatossa jonkin verran, nimittäin vuodesta
Kuva Olavi Paavolaisen ja Ilmari Pimiän toimittamasta kirjasta Kivennapa kuvina (1954).

Veijalaiset elivät jossain määrin kahden maantieteellisen paikan ja kulttuurin välillä, koska heidät oli merkitty sekä Valkeasaaren luterilaisen seurakunnan kirkonkirjoihin, että Kivennavan seurakunnan Kuokkalan (nykyisen Repinon) kirkonkirjoihin Rajajoen toiselle puolelle. Ajattelin heidän olleen melko tavallisia ihmisiä, ehkä maanviljelijöitä tai kauppiaita, mutta Siestarjoen alueella he näyttävät tunteneen aika mielenkiintoisia ihmisiä. Tämä herättää uusia ajatuksia esi-isieni ammateista.

Valkeasaaren kirkonkirjoista selvisi, että esi-isäni Gabriel Mattsson Weijalainen (Kaapro Veijalainen) puolisoineen valitsi 1850-luvulla kastekummeiksi kolmelle lapselleen muun muassa kenraaliluutnantti (myöhemmin kenraalimajuri) Ignatieffin, kapteenin vaimo Agata Tillon, yliluutnantti Carl Haufsmannin ja rouva Helena Christina von Seelandin, joka oli Alexander von Seelandin vaimo. Von Seeland oli tykistön päällikkö ja Siestarjoen asetehtaan toisen sivuliikkeen johtaja.

Sain lisäksi tietää, että Alexander Seelandin ja Ignatieffin välillä oli ilmeinen yhteys. Von Seeland oli Ignatieffin apulainen, kun tämä toimi Siestarjoen asetehtaan johtajana 1855-1857. Vuonna 1855 Ignatieff komensi joukkoja, jotka suojelivat Suomenlahden rannikkoa lähellä Siestarjokea ja Revonnenää.

Jo 1700-luvun alussa Pietari Suuren perustama asetehdas oli tietenkin alueella suuri työnantaja. Jospa esi-isäni ei sittenkään ollut pelkkä maanviljelijä tai kauppias? Olisiko hänellä ollut jotain tekemistä kiväärien valmistuksen kanssa? Tai oliko hän ehkä itse sotilasuralla?

Sestroretskin eli Siestarjoen asetehtaan sisäpihaa. Kuvan lähde: nlr.ru

Siestarjoen asetehtaan hallintorakennuksia. Kuvan lähde: nlr.ru

Esiäitini, Inkerinmaalla Tarhovkassa (Revonnenässä) syntynyt Anni Kaaprontytär Veijalainen (1852-1938), meni naimisiin Kivennavan kirkon suntio Mikko Juhonpoika Pimiän kanssa, joka oli hänen rippikoulun opettajansa. He saivat yhteensä kymmenen lasta, joista nuorin oli runoilija Ilmari Pimiä. Kuvassa oleva esikoinen oli Johannes Aleksanteri (Sasu) Pimiä (1875-1953), josta tuli myöhemmin Terijoen yhteiskoulun uskonnon opettaja.

Äitini isoeno, runoilija Ilmari Pimiä (1897-1989) ja minä jaamme nämä yhteiset esivanhemmat, joista hän on kirjoittanut muistelmateoksessaan Jäivät seudut rakkahimmat (WSOY 1980). Äitinsä isää, Kaapro Veijalaista (1815-1873), hän ei kuitenkaan koskaan ehtinyt tavata, eikä hän muistelmissaan kerro mitään isoisänsä ammatista. Hän kirjoittaa vain:

"Äitini isää en ehtinyt nähdä, mutta muistan hyvin äidinäitini Katri Veijalaisen. Hän oli vanha iloisesti hymyilevä mummeli, joka aina meidät lapset tavatessaan sulki meidät syliinsä ja jonka taskusta löytyi aina pomposseja, sokerikaramelleja." 

Ilmari Pimiä toteaa myös:


"Äitini suvussa on ilmennyt runsaasti taiteellista lahjakkuutta. Kaksi enoani piirsi onnistuneita muotokuvia, ja kaikki äidinpuoleiset serkut, samoin kuin koko sisarusparvenikin, ovat olleet musikaalisia ja laulaneet paljon, toiset valiokuoroissakin." 

Tämäkään ei kyllä selitä, miksi tällainen taiteellinen suku, joka eli huvilaelämää kaukana Tarhovkassa, tunsi näin korkea-arvoisia sotilashenkilöitä.

No, näitä ja monia muita asioita olen pohtinut tässä ennen matkaani. Koska teen tämän ensimmäisen matkan keskellä talvea, en odota ehtiväni nähdä ja kokea kaikkea. Lähinnä lähden fiilistelemään esivanhempieni maisemiin ja etsimään johtolankoja siitä, miten kannattaisi edetä sukututkimuksessa.

Tutustun myös yleisesti alueen historiaan ja luontoon. Käyn Terijoella ja Kuokkalassa. Jos aikaa jää, tutustun myös Pietariin ja Viipuriin. Olen valmis myös muuttamaan matkasuunnitelmia tarvittaessa. Tämä on toivottavasti vasta alkua myöhemmille tutkimusmatkoilleni.

Kommentit

  1. Onpa sinulla edessä mielenkiintoinen matka. Chastlivogo puti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin olikin! Valmistelen tässä juuri ensimmäistä blogipostausta matkaan liittyen.

      Poista

Lähetä kommentti